EURO-lavan kannon ME kuvasivu

[etusivu] [reaaliaikaiset tunnelmat] [kertomus kuvineen] [reportaaseja] [lehtien kirjoituksia]
[yleistä nahkaliljoista] [paloja vaelluspäiväkirjoista] [kottikärryntyönnön ME ´95] [Susiveikot] [KEL]

Ja näin se ennätys sitten syntyi...

Ennätyslajia mietittiin pitkään... Oli pakko vaihteeksi kantaa jotakin, koska vuonna 1995 oli työnnetty kottikärryjä. Tosin ostoskärryjen työntö oli vahvana vaihtoehtona mm. jättirantapallon ja traktorinrenkaan pyörittämisen ohella... Loppujen lopuksi lajiksi karsiutui tänä vuonna myös varaston trukkikuskille tutun EURO-lavan kanto. Isänmaallisempaa olisi ollut tosin kantaa FIN-lavaa, mutta paljon kookkaampana ja painavampana tämä vaihtoehto hylättiin. Onhan Eurooppa nyt toisaalta Euroineen ja Unioineineen ajankohtainen aihe - mitään kantaa emme ota mihinkään... Miksi tämä kaikki hullu toiminta? Nahkaliljat ovat Susiveikkojen jokakeväinen perinne, ja kun matkat loppuvat kesken kuudenkymmenen kilometrin jälkeen, täytyy kävellä tietenkin enemmän. Luonnollista on siirtyä suoraan sataseen unohtaen muutamat kymmenet kilometrit tuosta välistä - eihän noihin 70, 80 ja 90 kilometriin menisi kuin kolme vuotta ylimääräistä aikaa... Niinpä me Susiveikot kehitimme oman mustan nahkaliljan, täydet 100km, jossa aika ei ole enää ratkaiseva. Entä ennätys? No, jos käveltäisiin sata kilometriä ilman ennätyksen tekemistä (tätä ei ole muuten Susiveikoissa vielä ikinä tehty), koittaisi tästä väistämättä tylsistyminen ja tuska vain kasvaisi... On mielekkäämpää, että kävellessä on myös jotain muuta ajateltavaa ja puuhailtavaa kuin jäljellä olevat lukuisat kilometrit ja askeleet kovaan asfalttiin.
Lopulta sopiva eurodirektiivien mukainen lava hiottiin ja viriteltiin kantokahvoineen ja -remmeineen huippukuntoon, jotta sen raahaaminen sitten neljän partiolaisen voimin olisi ollut mahdollisimman antoisaa. 100 km ei tiettävästi ole mikään lyhyt matka. Ensimmäinen 40 km:n verryttelykävely (kuvat 1 ja 2) pidettiin 18.-19.4. Timon, Onnin, Sampon ja Mikon voimin, ja kokemukset olivat sekä lavasta että sen kantamisesta erittäin positiiviset... Rankkaa se kyllä oli... Lavaa kannettiin pääasiassa neljän hengen alaliina kantotyylillä, mutta myös olkakantoa ja pelkkää alakantoa (ilman liinoja hartioiden yli) kokeiltiin. Välillä toki otettiin parin kilometrin pyrähdyksiä myös piristävällä parikannolla. Myös kantoaikataulua rukattiin sopivaksi. Keskinopeutena oli tässä vaiheessa melko hyvä n. 6km/h. Odotukset olivatkin erittäin korkealla. Yritimme vielä epätoivoisesti hommata kantoteamiimme lisää porukkaa, mutta turhaan... Porukkaa olisi ollut mukava olla enemmän, jotta edes yksi ennätyksentekijä kerrallaan olisi voinut pitää taukoa tavallisesti kävellen ja käsiä lepuuttaen. No tällä tavalla mahdollisuudet Guinnesin ennätysten kirjaan olivat kyllä paremmat! Loppujen lopuksi yritykseen siis ryhtyivät Sampo Forssén, Mikko Sane, Onni Valkeapää ja Timo Vehviläinen.
Torstaina 14.5. klo 12.15 se sitten alkoi... Viimehetken valmisteluja oltiin tehty vielä pitkälti edellisiltaan. Ylen Aikainen tuli tekemään haastattelun lähtöpaikkaamme sudarikolon pihaan, joten lähtöaikaa jouduttiin siirtämään kahdestatoista viidellätoista minuutilla. Lehtimiehet soittelivat jatkuvasti ja kyselivät tunnelmia - oma manageri olisi ollut paikallaan... Paloheinän kohdalla ihmiset kannustivat ja yhdestä autosta heitettiin jopa karkkia. Ensimmäinen tauko pidettiin Tuomarinkylän kartanon kupeessa (kuva 3), jossa kitattiin juotavaa ja energiaa kurkkuun sekä lätkittiin teippiä ja tekoihoa jalkoihin. Hiukan oltiin aikataulusta jäljessä. Matka jatkui tämän jälkeen Oulunkylän kautta Pirkkolaan ja sieltä edelleen keskuspuiston halki kohti Töölönlahtea. Kelitilanne alkoi iltapäivää kohden parantua ja aamun happirikas ilma pienine sadekuuroineen alkoi muuttua puolipilviseksi. Oli ihannekävelysää! Ei liian kuuma eikä kylmä.
Aikataulua saatiin mukavasti kiinni lähinnä alaliinakantotyylin ohessa vedetyillä parin kilometrin parikantopyrähdyksillä. Tarkalleen klo 16.30 saavuimme juhlallisesti Espan puistoon, jossa annoimme Pääkaupunkiseudun Partiolaisten jäsenlehdelle Hepulle haastattelun ja tyylinäytteitä lavan kannosta. Yleisön tsiigailujen jälkeen zoomailimme kohti Rivolia, josta poimimme pizzat matkaan ja jatkoimme eteenpäin kohti Lauttasaarea (kuva 4 ja 5). Aikataulusta oltiin tässä vaiheessa pudottu keskustan ohituksen jälkeen jo toista tuntia, joten muiden nahkaliljojen lähtöaikoja siirrettiin tunnilla eteenpäin. Takana oli vasta vajaat 30 kilometriä - mutta meno alkoi jo silti pahasti takerrella... Sää oli muuttunut selkeäksi ja yöstä oli tulossa viileä. Matka jatkui Otaniemen läpi Kehä I:lle ja sieltä edelleen Vihdintielle Kaupintien Carrolssille 40 km:n merkkipaalulle, missä oltiinkin vasta iltayhdeksän pintaan.
Kuudenkympin kävelijä Jaakko tuli geimeihin, mutta otti heti irtioton meistä. Viidenkympin kävelijät Vesku ja Miika kävivät hakemassa autolla meiltä matkalla 50 km:n lähtöpaikkaan kaikki tarvittavat materiaalit karttoineen ja ohjeineen, jotta voisivat käynnistää vihreän nahkaliljan kävelyn aikataulussa Rinnekodilta. Nyt meistä ei enää ollut rasitetta muille nahkaliljoille. Aloitimme hyväksi todetun kävelyrytmin 45 minuuttia kävelyä ja 15 minuuttia taukoa ja jatkoimme melko hidasta, mutta tasaista vauhtia kohti määränpäätä. Yö pimentyi ja taukotakit olivat asiaa breikeillä.
Se on siinä - siis viidenkympin merkkipaalu. Ollaan Örkkiniityntiellä ja on tauon paikka. Sampolla on jalat aika pahassa tilanteessa (kuva 6), mutta pieni lepuuttaminen kyllä auttaa. Poliisit pysäyttävät ja toivottavat onnea sekä tsemppiä. Me ojennamme heille käyntikorttimme. Lavaan kiinnitetyt heijastimet ovat tarpeelliset yön pimeydessä vaellettaessa (kuva 7). Saadaan raportti juuri käynnistyneestä 40 km:n nahkaliljasta - siellä on kaikki hyvin ja matka taittuu vinhaa vauhtia. Kello on hitusen vaille neljä ja lava laskeutuu Rinnekodin bussipysäkille. Takana on 60 km ja edessä vielä 40 km tuskien taivalta. Aamu on jo alkanut sarastaa ja linnut ovat aloittaneet aamukonserttinsa. Upea usva leijuu peltojen päällä ja aurinko alkaa hitaasti nousta kauniiden metsä- ja peltomaisemien takaa (kuva 8).
Ehkäpä tuhoisimmat hetket ovat käsillä. Fiilis on nollassa ja väsymys sekä epätoivo valtaavat kropan, mutta ei saa lannistua. Aamubussilla kotiin? Ei ei, ME TEHDÄÄN MAAILMANENNÄTYS! Ankaraa motivointia ja tsemppiksen luomista. Aikatavoitetta on pakko tarkistaa - ei ole enää mitään toivoa ehtiä puoleenpäivään mennessä perille. Otamme uudeksi tavoitteeksi 30 tuntia eli perillä pitäisi olla klo 18.15. Liikkeellelähtö on tuskallinen. Aamuauringon ensimmäiset säteet kuitenkin saavat valtavan puhdin päälle ja parikannolla kaksi kerrallaan vuorotellen taitamme reilut rykäykset kohti Lepsämää.
Alaliinakantotyyli ei enää onnistu. Lavaa kannetaan parikannolla vuorotellen. Timo joutuu soittamaan Justukselle (elintärkeä huoltomme), jotta saisi suksisauvat helpottamaan etenemistä. Hesarinjakaja ajaa ohi... Vauhti on hidasta ja jalat huutavat todenteolla leipää. Sampolla on kipeytynyt jalkapöytä todella pahasti. Puoli seitsemän pintaan kurvaa Justus paikalle ja Timo saa sauvat. Sampo päättää keskeyttää ja kapuaa autoon, mutta tuleekin hetken päästä toisiin ajatuksiin ja palaa takaisin taukopaikalle sekä jatkamaan ennätyksentekoa. Onni kehitti näppärän pariliinakantotyylin (kuva 9), joka helpottaa matkan tekoa - paino tulee käsien sijasta enimmäkseen olkapäille... Enää Onni ja Mikko ovat kantokykyisiä, muut nilkuttavat vieressä. Takana on n. 75 km ja reitti jatkuu Valkjärven kautta kohti Perttulaa.
Hyvinkään Sanomat soittavat ja haluavat tehdä jutun meistä puolen päivän pintaan Nurmijärvellä, joten hoppu tulee. Perttulan bussipysäkillä tapahtuu radikaali veto. Tilanne on huono - parikannosta ei enää oikein tule mitään. Sampo keskeyttää lopullisesti - olisi ollut vaarallista jatkaa. Lava isketään Mikon rinkan päälle (kuva 10) ja siinähän se sitten kulkee mukavasti... hiukan raskas kyllä oli, liki 30 kg. Kantojärjestelmä kesti loistavasti. Onni ja Timo kannustavat vieressä kävellen...
Pyrähdetään Nurmijärvelle ja ladataan puhelin sekä itsemme viimeistä viidentoista kilometrin rykäisyä varten. Hyvinkään Sanomat valokuvailee ja haastattelee... Kello on 12.30 ja matka jatkuu kohti Savikkoa. Kilometrit vähenevät vähenemistään ja hymyäkin alkaa pikkuhiljaa irtoamaan. Ohikulkijat ja -pyöräilijät jutustelevat ja toivottavat onnea - tämä antaa lisäpotkua viimeisille kilometreille... Sää on mahtava - vain heikkoa blåsista ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta - lämmin on ja hikeä pukkaa... Kolmen pintaan annetaan haastattelu Ylen Aikaiselle. Jäljellä enää vaivaiset, mutta sitäkin tuskallisemmat 7 kilometriä, jotka mennään sitten vaikka otsanahalla. Kuullaan, että ensimmäiset muiden nahkaliljojen kävelijät ovat saapuneet pari tuntia sitten Kiljavalle. Saadaan kiinni jälkijoukot ja jatketaan yhdessä kohti päämäärää. Huumoria lentää - taukoja joudutaan pitämään entistä useammin. Elämä alkaa kuitenkin hymyilemään...
Viimeiset kolme kilometriä Rajamäeltä Kiljavan risteykseen ovat tuhoisimmat. Matka etenee tuskastuttavan hitaasti. Mennään ääriolosuhteissa. Sanoin kuvaamaton tunne. Tästä oltiin haaveiltu ja unelmoitu koko raastavan kävelyn ajan. Nyt se näyttää toteutuvan. Enää parisataa metriä... (kuva 11) sata... viisikymmentä... kymmenen... viisi ja se on VALMIS! Lava rojautetaan maahan. Eihän tämä loppu nyt niin kummonen tapahtuma ollutkaan - se vaan on siinä. Tuuletuksiin ei paljoa enää taivu. Jalat huutavat tuskasta. Pakolliset poseerauskuvat (kuva 12) on kuitenkin otettava ja sitten suihkuun ja tutkimaan mitä varpaista löytyykään (kuva 13). Ja kyllä ZZZ maistuu...

EURO-lavan kannon ME:n etusivulle...

Sisällysluetteloon...

© Mikko Sane